Diagnoosi, joka tunnistaa, on erotettava toisistaan dyskalkulia osittaisena suorituskyvyn heikkoutena ICD 10: ssä ja muissa matemaattisen kentän ongelmissa, kuten koulun taitojen yhdistelmähäiriöistä tai puutteellisesta opetuksesta johtuvissa aritmeettisissa vaikeuksissa. Kuten lukihäiriö, dyskalkulia on luokiteltu ICD 10: een (kansainvälinen tilastollinen tautiluokitus ja siihen liittyvät tautit terveys Ongelmat, 10. tarkistus) yhtenä ns. Rajoitetuista kehityshäiriöistä. Ongelma dyskalkulia piilee pikemminkin siinä, että ongelmaa ei voida selittää älykkyyden puutteella tai epäasianmukaisella opetuksella.
Siten ilmenee vaikeuksia erottaa ulkonäkö yleisistä ongelmista oppiminen laskea. ICD 10: n mukaan seuraavat laskennalliset ongelmat on erotettava dyskalkuliasta:
- Dyskalkulia puutteellisen opetuksen tai puutteen seurauksena (= fyysisen ja henkisen huomion puute).
- Aivovaurion aiheuttama jo hankittujen aritmeettisten kykyjen menetys (= "hankittu" aritmeettinen heikkous)
- Älykkyyden puutteesta johtuva dyskalkulia (älykkyysosamäärä <70)
- Dyskalkulia (= “sekundaarinen” dyskalkulia), joka johtuu orgaanisista sairauksista, mielenterveyden häiriöistä tai vammoista (esim. Aistihäiriö).
Diagnostiikkaan on käytettävissä standardoituja testimenettelyjä, jotka kuitenkin, samoin kuin luokkatestit, erottavat vain oikeat ja virheelliset eivätkä analysoi virheitä sinänsä. Kaikki eivät voi suorittaa standardoituja testejä.
Koska ei kuitenkaan haluta nimetä lasta "laskutoimituksen heikkoksi" tai "ei heikkoksi laskutoimitukseksi", vaan haluaa pikemminkin työskennellä erityisesti ongelmien ratkaisemiseksi, tarvitaan mielekäs analyysi. Tämä voidaan tehdä vain kvalitatiivisella virheanalyysillä ja kvalitatiivisella arvioinnilla laskennan tekniikoista. Periaatteessa tämä edellyttää, että opiskelija ajattelee ääneen ongelmien ratkaisemisessa, eli antaa tietoa laskentamenetelmistään.
Tämä on ainoa tapa määrittää subjektiiviset (= väärät, hankalat) algoritmit ja analysoida väärät ratkaisupolut. Subjektiiviset algoritmit voidaan määrittää myös erityisen vaikuttavasti, jos kohdetta pyydetään ratkaisemaan ongelma materiaalien avulla (oppiminen materiaalit). Esimerkiksi toimiessaan on mahdollista tunnistaa, tehdäänkö laskelmia vai lasketaanko ne jne.
Lisäksi diagnoosi on kuitenkin tehtävä jatkuvasti hoidon aikana. On tärkeää analysoida virheitä ja kyseenalaistaa lapsen ajatusrakenteet. Puhutaan niin sanotusta etenemisdiagnostiikasta, jonka avulla voidaan asettaa oikeat prioriteetit terapialle ja rakentaa toisiaan - askel askeleelta.
Yleensä opiskelija ei ole vastuussa a oppiminen vaikeus. Tästä syystä kotia ja koulua koskevia kysymyksiä tulisi aina esittää osana diagnoosia. Sekä koulussa että kotona on mahdollisuus tarkkailla lapsia, mikä antaa mahdollisuuden havaita vaikeuksia ja puuttua niihin varhaisessa vaiheessa. Varhainen havaitseminen on tärkeä rooli kaikissa ongelmissa. Mitä aikaisemmin ongelmat tunnistetaan ja analysoidaan, sitä nopeampi apu on mielekästä terapiaa varten
